15.4.2011

Matkalla kotona


Luin kerran jostain (en koskaan muista mitä olen lukenut mistäkin ja milloin), että suomalaiset ovat erityisen taipuvaisia tutkimaan reviirin saavuttuaan uuteen paikkaan, ennen kuin asettuvat aloilleen. Kun siis suomalainen saapuu esimerkiksi joihinkin juhliin vieraaseen huoneistoon tai tilaan, hän kiertelee, haistelee ja katselee sen läpi ennen kuin asettuu istumaan tai seisoskelemaan jonnekin. Kaipa tuo on ihmisille yleensäkin tyypillistä, tiedä sitten miksi suomalaisille tavallista tyypillisempää, jos on. Joka tapauksessa tunnistan ilmiön: on turvallisempi olo ja helpompi rentoutua, kun tuntee edes pintapuolisesti paikan jossa on ja osaa suhteuttaa itsensä siihen.

Koska kammoan lentämistä, olen matkustanut paljon junilla ja laivoilla. Olen myös matkustanut aika paljon yksin. Miten pitkillä ja/tai yksinäisillä matkoilla voi tehdä olonsa kotoisaksi?

Periaate on sama kuin kotona: levittäydytään mahdollisimman nopeasti, näkyvästi ja laajalle. Ensin tietysti suoritetaan se reviirin tutkinta, eli etsitään vessa ja koeistutaan se, pestään kädet, jolloin hanan toiminta ja pyyhkeen/käsipaperin sijainti tulevat selviksi, lorautetaan ehkä vähän vettä suihkustakin jotta nähdään toimiiko se ja miten (hyvin), selvitetään missä on ravintolavaunu tai miten ovi- tai penkkimekanismi tämän maan tällaisessa junassa toimiikaan, miksi parvekkeen ovi ei aukea vaikka väännän avainta kuinka, ja niin edelleen. Sitten, kun välttämättömin on selvitetty, aloitetaan kotiutuminen eli sotkeminen. Niin kauan kuin ympäristössä ei ole jälkiä itsestä, se ei tunnu kotoisalta. Ja toisaalta pienikin merkkaaminen voi jo tehdä kodin.

Junassa läpi Hollannin.

Työntekoa pärnulaisessa hotellissa.

Työntekoa tukholmalaisessa vuokrahuoneistossa.

Lomailua oslolaisessa perhemajoitushuoneessa – joka oli kodikas jo valmiiksi.

Sadepäivän viettoa pariisilaisessa vuokrahuoneistossa.

Kuinka olla kotonaan Louvressa.

Kesäisessä varsinaissuomalaisessa saaressa on helppo olla kotonaan.


Kirjoituksen otsikko on viittaus Ritva Hapulin teokseen "Matkalla kotona – Kyllikki Villan matkapäiväkirjoista", Faros 2008.

7.4.2011

Kodikkuuden estetiikka, harjoitus 1


Nykyajan länsimainen ihminen haluaa kontrolloida kaikkea. Pelottavinta on ajatus hallinnan menettämisestä ja armoille joutumisesta. Vaikka armoille joutuminenhan on just ihanaa. Tämä kontrollifriikkiys näkyy valitettavasti myös paikoista vapaimmassa: kotona. Kotia puunataan, säädetään ja hinkataan, ja jos jokin tavara on väärässä paikassa niin feng shui järkkyy ja iskee viikon mittainen migreeni. Ja auta armias jos jossain on pölyhiukkanen!

Tämä on perin juurin surullista. Eikö juuri koti ole se paikka, jossa pitäisi rentoutua ja levätä? Stressaamalla siisteydestä ja sisustuksesta menetetään myös aito asumisen tuntu ja kodikkuuden estetiikka, mikä on paradoksaalista, koska siihen juuri pyritään. Minun viestini on: saat sen mistä luovut! Mitä vähemmän stressaat sisustuksesta, sitä kodikkaammaksi se muuttuu. Tämä on koko blogini missio, sanoma, idea ja todistusvoima.

Kuinka sitten ryhtyä kodikkuuden estetiikan harjoittajaksi? Se käy askel askeleelta, pikkuhiljaa. Ensimmäinen askel voisi olla viikon mittainen yksinkertainen harjoitus. Toista se perässäni seuraavien ohjeiden mukaan.

Aivan aluksi: rentoudu, hengitä syvään. Sitten: tunne kuinka väsynyt olet, anna periksi väsymykselle ja mene sohvalle loikoilemaan. Katsele televisiota, surffaa netissä, lue kirjaa tai lehteä. Jossain vaiheessa sinulle tulee nälkä. Hae keittiöstä ruokaa ja palaa sohvalle syömään. Nautiskele. Syömisen jälkeen tulee harjoituksen haastavin vaihe. Nimittäin: älä tee mitään. Älä missään tapauksessa vie astioita takaisin keittiöön, saati tiskaa niitä välittömästi. Tämän toimintatavan saat saman tien hylätä loppuiäksesi. ASTIOITA EI KOSKAAN TISKATA HETI SYÖNNIN JÄLKEEN.

Kun olet syönyt, hillitse siis vaistomainen reaktiosi nousta ylös sohvalta. Tiedän, että tämä on aloittelijalle vaikeaa, mutta ole kärsivällinen ja sinnikäs. Älä tee elettäkään, pysy siinä asennossa missä olet, ja pudottele astiat lattialle jalkojesi juureen. Älä mieti sommittelua, osumatarkkuutta tai sitä tahriintuuko kenties matto tai lattia. Hengitä vain syvään, rentoudu, anna astioiden pudota ja nauti. Anna periksi. Tunne miten elämä kantaa, sohva kantaa sinua ja lattia astioita, eikä mitään pahaa tapahdu. Tee näin kaikille muillekin tavaroille. Siitä vain vapautuneesti ja huolettomasti annat kaiken putoilla samaan iloiseen läjään. Jos joskus meinaat vahingossa kompastua johonkin tai astua haarukkaan, se kertoo vain siitä, että olet onnistunut harjoituksessa ja luonut todellista kodikkuuden estetiikkaa, jonka ydin on luova arvaamattomuus. Onhan itse elämäkin olemukseltaan luovaa ja arvaamatonta, joten olkoon sitä myös kotimme!

Kun toistat harjoitusta viikon ajan, siirryt pikkuhiljaa feng shui -olotilasta zen-olotilaan ja käsityksesi estetiikasta ja kodinsisustuksesta uudistuu. Alat huomata, että millään ei itse asiassa olekaan mitään väliä.

6.4.2011

Verhot


Kotona saa riisua ja pukea ja maata, olla niin kuin on. Koti on kokonainen maailma. Se on maailma, jossa saa itse määrätä. Siksi verhot ovat tärkeät. Niillä voi sulkea ulkomaailman pois. Sitten kotona on kuin kotilossa. Koti-ilossa. Suojassa, turvassa.

Olenkin panostanut kotonani verhoihin. Kun olin aikanaan hankkimassa uusia verhoja, päätin että ostan sellaiset joita rakastan. Vähempi ei riitä. Etsin tuloksetta aika pitkään. Sitten löysin ne. Ne ovat Marimekkoa. Ne olivat kalliit. Mutta tosirakkaus ei katso hintaa. Olin valmis maksamaan hinnan, ja se kannatti. Olen rakastanut niitä siitä päivästä lähtien. Ne ovat täydelliset, minun verhoni. En ole katunut yhtenäkään sekuntina, vaan olen ollut koko ajan tyytyväinen. Joka aamu, päivä ja ilta.

Kun muutin uuteen kotiin, verhoista tuli aika pitkät. Mutta tosirakkaus ei katso pituutta. Olen kyllä miettinyt, että erilliset talviverhot pitäisi hankkia. Ne voisivat olla lyhyet, jotta niitä ei tarvitsisi nostella ikkunalaudalle patterin edestä pois, ja paksut, jotta ikkunasta ei vetäisi. En kuitenkaan ole vielä löytänyt sopivia. Olen ajatellut asiaa parina talvena. Toissa talvena kävin jopa vähän katselemassakin. Haluaisin viininpunaiset paksut samettiverhot. Se olisi tunnelmallista, varsinkin kynttilänvalossa. Marimekot ovat oranssit. Ne ovat hyvät keväällä, kesällä ja syksyllä. Silloin aurinko saa mielellään vähän kuultaa läpi kotilomaailmaan ja värjätä huoneen appelsiiniksi. Vaikka kesällä kai tarvitsisi myös pimennystä, että saisi nukuttua. Mutta se on jo liikaa vaadittu. Rajansa verhoillakin!

Paitsi sen verran vielä verhoista, että keittiössäni ei ole ollenkaan verhoja. Se on väärin, koska jos paistaa aurinko, niin siellä on tukala olla ja kaikki tavarat paistuvat. Minulla on esimerkiksi kynttilöitä, jotka ovat kierossa, ja papereita, joissa ei enää lue mitään.